Joskus tuntuu, että isä on vähän rikki. Ei sillä tavalla että sillä olisi käsi paketissa tai jalka kipsissä, vaan jotenkin sisällä. Että se ei ole samanlainen kuin ennen. Tai että se ei ehkä ole koskaan ollutkaan sellainen, kuin muilla.
Mistä huomaa että isä on rikki?
Isä voi olla hiljainen. Se ei puhu paljon, ei kysy mitä mulle kuuluu. Tai se voi suuttua helposti. Pienistä asioista. Jos kaadan maitoa, se sanoo liian kovalla äänellä. Jos unohdan repun, se huokaisee pitkästi. Se ei tarkoita ehkä pahaa, mutta se tuntuu pahalta.
Miksi isä on rikki?
Ehkä sitä väsyttää. Ehkä sen päässä on ajatuksia, joita se ei osaa sanoa ääneen. Tai se on joskus itse ollut lapsi, eikä saanut silloin apua kun olisi tarvinnut. Ehkä kukaan ei ole korjannut sitä, ja nyt se yrittää jaksaa yksin. Ja joskus se ei enää jaksa.
Rakastaako rikki oleva isä?
Useimmiten kyllä. Vaikka se ei aina näytä sitä tai sano ääneen. Rakkaus voi olla piilossa väsymyksen, hiljaisuuden tai kiukun takana. Joskus se näkyy pienissä asioissa: että se kuitenkin haki mut ajoissa. Että se teki ruokaa. Että se antoi mun valita leffan, vaikka ei itse jaksanut katsoa.
Miten siitä voi kertoa jollekulle?
Jos isä tuntuu rikki olevan, siitä voi puhua jollekin luotettavalle aikuiselle. Opettajalle, mummolle, äidille, vaikka kouluterkkarille. Ei siksi että isä olisi paha – vaan siksi että mäkin tarvin jonkun, joka kuuntelee mua. Ja joskus myös isä tarvis apua.
Voiko isä parantua?
Voi. Mutta se ei tapahdu heti. Ja sitä ei voi pakottaa. Mutta joskus pienet hetket auttavat: kun mä piirrän sille kuvan. Kun se näkee että mäkin kaipaan. Tai kun joku muu aikuinen huomaa, että nyt tämä perhe tarvii enemmän tukea.